Nyt se sitten tosissaan alkaa, pitääkää hatuistanne kiinni

                                                                 Moro.

Kuten varmaan jokainen perustallaaja juntti teini menin tänään kouluun. Koulunkaan nimeä en tietenkään täällä kerro, joten älkää marisko jos sitä ette täältä löydä.

Aamulla nouseva vitutus nosti päätään, kun ah, niin täydellinen siskoni hääräsi keittiössä ja paistoi kuin Naantalin aurinko- heti aamusta. Vahinko vain, että minuun hänen "täydellinen" esityksensä ei pure, hän on läpimätä noita joka huijaa sekä vanhempiani että itseään :)
Ihan totta, koko perkeleen elämäni olen joutunut sietämään "Oi Nuppis, ota esimerkkiä iso-siskostasi!"-saarnaa. Tiedän, sisko on sosiaalisempi, kauniinpi, parempi koulussa ja vain kaikin puolin täydellinen, mutta miksi sitä pitää jankuttaa jatkuvasti? Tunen itseni Hobitiksi hänen rinnallaan.

En sano, ettei isosiskoni olisi suurinpiirtein paras iso-sisko jonka tunnen. Emme tappele, emme kantele. Mutta siskoni kyselee minulta jatkuvasti kahden kesken "onko huolia" tai "voinko auttaa sinua jotenkin".
 Joo on, sinä (esimerkiksi)!
Joskus toivon että minä olisin se, joka syntyi aikaisemmin, kerkesi imeä itseensä kaikki hyvät puolet ja pääsi vanhempien suosioon.

Muutenkin koulussa ei päivä lähtenut paranemaan päin.
Petra oli niin kiinni Marjaanassa, etten saanut vuoroa edes kertoakseni Marjaanalle matikan tehtävän oikean vastauksen. Säälittävää, koska Marjaana on sentään paras ystäväni. Kaiken maailman Petrat tulevat aina väliimme, miksi saanko kysyä?

Petra ottaa päähän muutenkin. Aina pätemässä kaikkeen, tuntee itsensä niin tärkeäksi eikä ymmärrä kuin oman näkökantansa. Petra tuli luokallamme tänä lukuvuona, ja on siitä asti roikkunut Marjaanassa kiinni. En olisi asiasta pahoillani muuten (onhan aina ihan kiva kun tutustuu uusiin ihmisiin, kai) mutta en voi sietää koko ihmistä. Hänelle taas olen pelkkää ilmaa.
Harmikseni Petra on vielä niitä ihmisiä, joiden pakkomielle on pitää numerot ylhäällä ja tulla kouluun vaikka sitten hengenhädässä. Mahtavaa.
Ei ikinä petratonta päivää.

Marjaana taas on niitä ihmisiä, jotka antavat mokomien paskaläjien kiusata itseään, ja vielä hymyillä näille kuin tämä olisi mukavinta seuraa maailmassa. Siitä minä oikeastaan hänessä pidänkin, mutta tänään se alkoi ensimmäistä kertaa ärsyttämään todenteolla.

Onneksi pääsin tänään viettämään Marjaanan kanssa myöhemmin laatuaikaa, kun kävimme kaksin lempi pizzeeriassamme :) otamme aina saman annoksen ja kertaamme päivän tapahtumat juurta jaksaen. Niinä hetkinä tunnen oikeasti itseni iloiseksi.
Ikävä kyllä näitä kahdenkeskeisiä hetkiä ei ole paljon. Kaveriporukkamme nimittäin viettää usein aikaa keskenään, jolloin on aivan turha haaveilla toisen täydellisestä huomiosta.
Olen kamala ihminen. Toivon heidän joskus vain katoavan. Kaikkien ihmisten vain katoavan. Jättävän meidät kahdestaan tähän maailmaan.
Minun olisi myös helpompi kertoa hänelle miten ajattelen häntä.
Maailma ilman Patrickia.